Onnellisuuden tavoittelusta

Luin Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma  ja jäin miettimään sitä, miten pitkälle onnellisuuden tavoittelu nykyaikana menee. Kirjassa koko yhteiskuntajärjestelmän perusajatus on että ihmiset rakastavat omaa orjuuttaan. Jokainen kansalainen aivopestään inhoamaan tai vähintäänkin karttamaan muita yhteiskuntaluokkia. Onnellisuus perustuu terveyteen, yhteisöllisyyteen, ikuiseen nuoruuteen ja soman, huvikäyttöön tarkoitetun "vaarattoman" huumeen käyttöön. Ihmisiltä on poistettu kaikki todelliset intohimon, vihan ja rakkauden kohteet. Elämä kuluu työn, harrastusten ja vapaiden seksuaalisten suhteiden parissa. Koko elämä vaikuttaa kevyeltä keinotekoiselta hötöltä, jossa elämän todelliset realiteetit on karsittu, poistettu ja kadotettu. Ihmiset elävät puhtaassa kliinisessä ympäristössä ja heidät opetetaan inhoamaan luontoa, eläimiä, kasveja, taidetta ja tunteita. Lisääntyminen on kokonaan tiedeyhteisön käsissä. Lapsia ei synnytetä normaaliin tapaan vaan niitä tuotetaan hautomossa. Rodunjalostus alkaa jo sikiövaiheessa. Yksilöt koulitaan sekä fyysisesti, että psyykkisesti yhteiskuntaa varten. Kaikille kansalaisille opetetaan, että he ovat onnellisia. He nauttivat tekotaiteesta, huvittelevat ja ovat onnellisia ja tyytyväisiä, mutta he eivät todellisuudessa tiedä maailmasta mitään, eivätkä tunne juuri mitään.

Sitäkö on onnellisuus? Voidaanko onnellisuus saavuttaa poistamalla kurjuus? Epäilenpä, että ei. Kurjuudessakin voi olla onnellisuutta. Kuoleman, sairauden, köyhyyden ja yksinäisyyden keskelläkin voi olla onnellisuutta. Voidaanko rodunjalostuksella lisätä onnellisuutta? Voidaan tietysti poistaa "huonoa" ainesta ja tuottaa älykkäämpiä, terveempiä ja geneettisesta parempia ihmisiä, mutta se tuleeko maailmasta silloin onnellisempi paikka? Mene ja tiedä.

Uudessa uljaassa maailmassa oli tietysti myös hyviä puolia. Sen maailmassa kukaan ei jää yksin. Kaikki harrastavat samoja asioita, jolloin kaikki ovat osallisina samassa maailmassa. Kuolema koetaan luonnollisna osana elämää. Ehkä jopa liian luonnollisena, kenenkään poismenoa ei surra. Hyvänä asiana näen myös sen, että miehet ja naiset ovat tässä maailmassa enemmän tasa-arvoisia. Tasa-arvoisuudesta, taloudellisesta turvallisuudesta, tunteiden latistumisesta sekä hyvin järjestäytyneestä yhteiskunnasta johtuen väkivaltaa ei esiinny. 

Tässä kohtaa ajatukseni lähtevät harhailemaan. Alan miettiä, sitä miten hyvin vallitseva järjestelmä palvelee yksilöä ja miten se palvelee kansakuntaa. Olemmeko sittenkin luoneet hirviön, joka hallitsee meitä? Olemmeko orjina järjestelmässä, joka perustuu siihen, että rakastamme omaa orjuuttamme? Tiedämmekö todellisesta elämästä mitään? Onko elämämme keinotekoista höttöä? Mikä on suhteemme luontoon, eläimiin ja kasveihin? Haluammeko vain kliinisen ympäristön, ikuisen terveyden ja nuoruuden, terveydelle haitattomia huumeita ja kevyttä elämää ilman pakahduttavia tunnekokemuksia?